Tarinaa

Puistossa

On aikainen aamu. Kalpea aurinko säteilee kevään keltaista lämpöä kaupungin saasteenharmaalla taivaalla. Ilman täyttää kesän tuloa juhlivien, kukkivien puiden tuoksu ja sitä, kuin alleviivaten, korostavat vihreiden papukaijojen kirkaisut. Ne säntäilevät taivaalla toisiaan jahdaten, vaihdellen äänekkäästi säähavaintoja ja kuulumisia keskenään.

Käännyn ovesta vasemmalle ja jatkan matkaani alas katua, ohittaen irlantilaisen Johnin rakkaudella hoidetun kauniin puutarhan ja hidastan vaistomaisesti. Toivon näkeväni vilauksen vanhasta Johnista tai hänen valkoisesta kissastaan. Hiljainen tuuli heiluttaa daalioiden varsia, pihassa ei näy muuta liikettä.

Ryhmä äitejä koulupukuihin puettuine lapsineen kävelee koko jalkakäytävän leveydeltä kohti Morleigh Primary Schoolia. Pieni tyttö purppuran punaisessa univormussaan, johon kuuluu laskostettu, leveähelmainen hame ja collegepusero, joka on varustettu koulun logolla, jalassaan kiiltonahkaiset Mary Jane- kengät ja valkoiset nilkkasukat pomppii minua vastaan. Tytön tukka on pienillä rastaleteillä. Letit on köytetty lyhyelle, taivasta kohti sojottavalle, vappuviuhkaa muistuttavalle keolle, josta on irtoillut muutamia yksittäisiä lettejä, jotka roikkuvat kasvoilla. Hän pitää äitiään kädestä. Toisella puolen katua musliminainen pitkässä, mustassa kaavussaan työntää harsolla peitettyjä lastenvaunuja. Kaavun alta näkyy vain silmät ja jalkaterät, jotka on verhoiltu ruskeisiin korokepohjasandaaleihin. Varpaiden kynsien punainen lakka on moitteeton. Vaunujen aisasta pitää kiinni pieni, tummahiuksinen poika, koulupuvussa hänkin.

Ohitan St Michael´s Churchin, jonka edessä, rauta-aitaan kiinnitettynä on suuri ilmoitusbanderolli, joka kertoo, että kirkko on taas myytävänä. Viimeksi kun näin harmaasta kivestä rakennetun, jykevän vanhan kirkon ansaitsemassaan käytössä, piha oli täynnä valkoisiin pukeutuneita ihmisiä, joilla kaikilla oli iloisesti hymyilevät, ruskeat kasvot. Kirkosta kuului silloin riemuiten Herraa kiittävän kuoron nopeatempoinen, duurivoittoinen ja rytmikäs laulanta, jota kokonainen orkesteri kuulosti säestävän sydämensä halusta.

Ennen kuin huomaan, edessäni onkin jo Gledwell Parkin valurautainen portti.

Työnnyn pyörivän portin läpi ja hetken mietittyäni valitsen kävelytien, joka kulkee ylös kohti Dunne Hillia, vasemmalla puolellaan valtaisa viheriöivä kenttä.

Yhdellä kentän laidoista teepaitoihin ja shortseihin pukeutuneet kaverit juoksevat märässä ruohossa mutaantuneet piikkarit jalassa pallon perässä. Haistan leudossa tuulessa miedon hien hajun ja vasta leikatun ruohon tuoksun sekoituksen. Pelaajat huutelevat kovaäänisesti toisilleen voimasanojen saattelemia kannustuksia, ja äänet kaikuvat ilmassa. Ne sekoittuvat papukaijojen kirkaisuihin ja leikkivien lasten hilpeään mekastukseen. Yksinäinen joogaaja, heistä hyvän välimatkan päässä, näyttää levittäneen0 jumppamattonsa lähelle muutaman ison lehmuksen muodostamaa puuryhmää. Jokunen irrallaan juokseva koira kisailee pomppien viheriöllä, juosten edestakaisin, iloisesti haukahdellen.

Kävelytien oikealla puolella, tuuhean pensasaidan takana kulkee lähes pystysuorassa kulmassa Park Side Alley, jonka hengästyttävän jyrkkä ylämäki johtaa Dunne Hill Lanelle.

Toisinaan, kun tulen illalla lenkille pimeän aikaan poistun puistosta tässä kohdassa, välttääkseni sen pimeän aikaan vähän pelottavat, syrjäisemmät kolkat, ja kävelen sen sijaan edestakaisin Park Siden pieniä poikkikatuja, joiden varrella talojen ikkunoista loistavat valot ja puutarhat tuoksuvat kukkivilta puilta. Pihoilla ruusut, liljat pelargoniat ja monet muut kaltaisensa kukkamaailman kaunottaret hohtavat kaikissa kuviteltavissa olevissa väreissä ja vivahteissa.

Mäkisiä katuja reunustavat tiukasti peräkkäin pysäköidyt autot. Vieri viereen rakennettujen valkoisten, kivisten talojen pihoilla on lasten leikkikaluja, ruukussa kasvavia palmupuita ja koristepatsaita. Pienet suihkulähteet kuplivat iloisesti ja linnut ottavat iltakylpyjä sukien siipiensä höyheniä vikkelästi nokillaan nyppien.

Illan hämyssä vaeltaessani olen tavannut täällä kesyjä kettuja, jotka tuskin vilkaisevat ihmistä vastaan tullessaan. Ne jatkavat vain rauhassa kulkuaan sinne, minne nyt ikinä olivatkaan matkalla. Pimeästä puistosta voi iltaisin kuulla niiden haukkua ja ulinaa, jolla ne viestivät vastakkaiselle sukupuolelle halustaan seurustella ja perustaa oma pieni perhe. Puisto tarjoaa niille runsaasti tunnelmavalaistuja nurkkia tiheine pensaineen pesän rakentamiseen sieville, punaturkkisille ja pystykorvaisille poikasilleen.

Jatkan kävelyäni ylös loivasti kaartelevaa mäkeä pitkin, vanhojen suurten vaahteroiden, tammien, pähkinäpuiden ja lehmusten reunustamaa kävelytietä. Ylitän lyhyen sillan jonka alla kulkee vanha rautatie ja jonka vierellä silmäni osuvat aina hylättyyn Dunne Hill Junctionin junamestarin koppiin tähystystorneineen. Muistan joskus leikitelleni pohtimalla, millaista siinä olisi asua.

Lasten leikkipaikalla käy vilkas tohina. Keinujen ketjut kilisevät, liukumäki suhisee ja kiipeilytelineiden köydet natisevat, lasten leikkiessä keskenään jutustelevien vanhempiensa ja nannyjensa katseen alla.

Tässä tulen tien haaraan, jossa pitää tehdä valinta.

Vasemmalle kääntyessäni lähtisin kiertämään puiston radan jälkeisen osan kellon suuntaisesti, ja tulisin lopulta Dunne Hill Lanen pohjoiselle portille. Tämä polku on enimmäkseen tasamaata, ja sitä käyttävät usein kulkureittinään Dunne Hillin metroasemalta tulevat, tai sinne matkalla olevat läpikulkijat. Sen varrella ei ole mainittavasti nähtävää, ja kuljenkin tätä kautta ainoastaan, kun olen päättänyt kävellä lenkin vain kävelemisen vuoksi pisintä mahdollista reittiä, puiston sisällä pysyen.

Päätän jatkaa suoraan ylös mäkeä. Saavun mäen harjalle, mistä vasemmalla avautuu laaja näkymä yli kaupungin.

Kaukaisuudessa näen Wembley Arenan kuuluisan kaaren, London Eye- maailmanpyörän siluetin ja Shard- pilvenpiirtäjän huipun, joka on harmaa, kuin utuinen varjokuva, jonka joku on liimannut taivaanrantaan, lähempänä sijaitsevien Willesdenin ja Kilburnin korkeiden tornitalojen ja kirkontornien takana.

Mäen huipulla on kenties puiston silmää hyväilevin osa.

Keskellä kaikkea on pieni soikea ankkalampi, jonka vasemmassa laidassa ajan patinoima, pronssinen kylpevän tytön patsas pesee lakkaamatta kainaloitaan, oikea käsivarsi ylös ojennettuna, vasemman kurottuessa yläruumiin yli kuin vastakkaista kainalokuoppaa tavoittaen.

Sorsat, nokikanat ja liejukanat uiskentelevat lammen usein levästä ja ravinteista sameassa vedessä ja oravat juoksentelevat laen keskusaukiolla. Aukiota reunustavalle polulle pystytetyillä penkeillä ihmiset istuvat katselemassa lintuja ja ihailemassa auvoisaa maisemaa. Sään salliessa penkeillä istutaan lukemassa kirjoja.

Kauniina päivänä täällä tavataan usein piknikillä, valtavien, paksurunkoisten puiden varjossa, jonne on sijoitettu ryhmä pöytiä ja penkkejä, tai Dunne Hill Housen raunioilla. Tarkoituksellisesti paikoilleen jätettyjen, omituisesti ikään kuin sellaisinaan siihen suunniteltujen oloisten raunioiden matalammilla tiilirakenteilla on hyvä istahtaa. Paikalla joskus sijainneesta talosta on pystyssä vain osa yhtä seinää. Sen ikkuna-aukossa on mustat, tukevat rautakalterit. Puuttuvien seinien matalat jäänteet toimivat penkkeinä.

Aukion toisella puolella on vanha, valkoinen rakennus, joka kerran oli osa suurempaa Dunne Hillin tilaa. Siellä toimii nyt viihtyisä pieni kahvila, jonka puutarhassa voi nauttia virvokkeita. Talon oikealla puolella persikkalehtiset ruusut kasvavat korkeaa tiilimuuria vasten, ja muurissa olevan oviaukon toisella puolella on täsmällisyydessään ja pelkistyneisyydessään varsin vaikuttavan näköinen japanilainen puutarha. Sen keskellä seisoo huomiota keräämässä aikojen alusta puistossa päivänvalon liikkeistä aikaa peilannut aurinkokello, jota reunustavat muotoon leikatut pensaat ja eksoottisen näköiset, tummat havupuut.

Jatkan kapealle hiekkatielle, joka kulkee nurmikaistaleen ja pensasaidan välistä. Tie kapenee, lopulta muuttuen pahaiseksi kinttupoluksi, ja minun pitää kumartua varoakseni matalalle kaartuvia puiden oksia. Puut kasvavat polun vasemmassa reunassa vieri vieressä ja muodostavat miniatyyrimetsän, sen sankan kasvuston läpi ei näy oikeastaan mitään. Polku kaartaa yhtäkkiä jyrkän käännöksen vasemmalle ja viimeinkin olemme siinä paikassa, mihin alitajuntani askeleita vei. Tänne halusin lukijani tuoda.

Kahdessa kerroksessa avautuva näköalatasanne penkkeineen puiston Dunne Hill Roadiin rajautuvassa päädyssä, on paikka, jonne jalkani kuljettavat minut kuin itsestään. Eritoten silloin, kun kaipaan yksinäisyyttä ja rauhaa, tai mielen pohjalla vaanii alakulo.

Noina hetkinä istun mieluiten yhdellä ylimmän tasanteen penkeistä. Venytän jalkani suoraksi tiilimuurille ja katson allani levittäytyvää puistoa. Sen vehreät ja tuuheat itkupajut kuiskailevat tuulessa rauhoitellen ja tuuditellen kärsinyttä mieltäni. Pian rauhan tunne täyttää kaiken minussa. Nopeammin kuin ajatus, se livahtaa alitajuntani liiveihin, sukeltaa mieleni taskuihin ja kietoutuu sitten ympärilleni lämmittäen kuin mummon vanha villakangastakki.

Puistoon jää ahdistus, jonka on synnyttänyt kaupungin ylitsepursuvuus. Kaupunki kurittaa jatkuvasti aistejani ja silmäni kuivuvat ympäristön loputtomista ärsykkeistä. Nyt lepuutan silmiäni tämän puiston kauneudessa. Tuska on olemassa, mutta se on kevyt kuin perhosen siipi poskella.

Annan tunteiden ja ajatuksien sisälläni virrata. Ne ovat kuin veden varaan joutunut lastu, joessa, joka hetki sitten raivosi alas kivikkoista jyrkkää koskea. Nyt olemme laskeutuneet alajuoksulle ja joki huokaa palatessaan uomaansa. Vauhti hidastuu ja matka tasaantuu hetki hetkeltä. Kuohut ovat poissa ja jäljellä on vain muutama matala aalto. Kohta on tyven. Hengitän syvään.

Kun sitten jäseniäni venytellen nousen, levitän käteni ja hengitän syvään vetäen keuhkoni täyteen happea ja lähden verkkaista tahtia palaamaan alas puiston mutkittelevia polkuja, tunnen , että olen resetoinut itseni. Voin sittenkin selvitä kaikesta.

Yli lentävän lentokoneen näkeminen taivaalla ei tuo enää koti-ikävän kyyneliä silmiin, sillä muistan, että lopulta voin aina palata Suomeen. Siellä saan halata taas rakkaita lapsiani.

Kaivan taskustani puhelimen, ja valitsen esikoiseni numeron. Kun kuulen lapseni tutun äänen, on koti tullut luokseni.

Kameleontti

Sikäli kun oikein muistan, ei hänessä silloin, vuosia sitten, tuntunut olevan mitään erityistä, tai hänen elämässään mitään kadehdittavaa. Outohan hän kyllä oli. Pitkä, laiha ja kummallisiin vaateparsiin verhottu tyttö. Samaa koulua käyneet tuttuni kertoivat hänen suoltavan jatkuvasti uskomattomia tarinoita elämästään ja kuuluisuuksista, joita muka tunsi. Täyttä pötyä ja pajunköyttä sen oli pakko olla, sillä hän asui köyhien lähiössä ankaran yksinhuoltajaisänsä kanssa, joka ei saanut hankittua tytölleen edes ehjiä kenkiä, tai maksanut pääsyä mukaan koulun retkille. Mutta ei hänen elämänsä kai mitään erityisen kamalaakaan ollut. Aika tavallista meininkiä noina aikoina.

Koulujen päätyttyä hän lähti kotikaupungistamme, ja katosi näkyvistä pitkäksi aikaa. En kuullut kenenkään mainitsevan häntä edes ohimennen vuosikausiin, eikä hänestä näkynyt vilaustakaan, kunnes hän sitten yhtäkkiä tuli vastaan kaikkialla. Nyt hänet tunnettiin tällä uudella, vierasmaalaiselta kalskahtavalla nimellä. Erikoisuuden tavoittelija, ajattelin, sillä tunnistin hänet kuitenkin saman tien.

Se oli sitä aikaa, kun sosiaalinen media oli vasta syntynyt, ja useimmat meistä, uutuudenviehätyksestä innoissaan etsivät sen syövereistä vanhoja tuttujaan. Niitäkin, jotka oli lähes jo unohtanut. Ihmisellä on luontainen taipumus uteliaisuuteen, ja uusi tapa kurkkia salaa toisten elämää oli huomattavasti helpompi, kuin vanha kunnon verhojen takaa vilkuilu.

Löysin hänet vahingossa, ja pian poikkesinkin katsomaan hänen elämäänsä lähes päivittäin. Se veti minua puoleensa kuin magneetti, se oli niin erilaista kuin omani. Niin värikästä, niin kertakaikkisen tapahtuvaista. Aiemmin vain hänen kuvitteellisissa tarinoissaan vilisseitä kuuluisuuksiakin näkyi poseeraamassa kuvissa läheisissä tunnelmissa hänen kanssaan. Aikani sivusta katseltuani kirjoitin hänelle viestin, johon hän vastasi. Hän sanoi muistavansa minut, mikä oli yllättävyydessään ilahduttavaa. Pian lähti toinen viesti. Kolmas. Kymmenes. Sadas. En vain osannut lopettaa. Enkä ole vieläkään pystynyt katkaisemaan suhdettani häneen, vaikka en oikeastaan edes pidä hänestä. Itseasiassa luulen, että melkein vihaan häntä toisinaan.

Hän on raivostuttavan ristiriitainen. Olen nähnyt hänen esittelevän itsestään niin monta erilaista versiota, etten tiedä mikä on totta. Hän on myyttisen ikiliikkujan sukulainen, nanosekunnissa suuntaa vaihtava tuuliviiri. Hän vaikuttaa olevan loputtomasti matkalla jonnekin, tehden mitä milloinkin mieleen juolahtaa. Todellinen olemus, siitä en tahdo saada otetta. Lieneekö tuon ihmisen ytimessä lopulta mitään konkreettista ja pysyvää. Kuin ajatus valon tietä, hän lentää, ja lipeää hyppysistä liukkaasti, kuin märkä saippuapala. Etkä tiedä mistä, tai millaisena hän seuraavaksi ilmestyy. Sellainen on kameleontti.

Sateisena maaliskuun päivänä seuraan häntä ruudultani. Hän on maailmannainen, joka osaa ulkoa Lontoon metron kartan. Seuraan häntä, kun hän opastaa minut ohittaen tyypilliset turistialueiden sudenkuopat ja vie meidät suoraan salatun puutarhan pieneen Pergolaan ihailemaan rikkaiden ja kuuluisien takapihoja. Hän näyttää katsojilleen missä on kuvattu klassisten elokuvien kohtauksia ja Voguen kansikuvia. Hän leijuu tungoksessa läpi Leicester Squaren kasinoiden reunustaman aukion ja sujahtaa ketterästi sisään Piccadillyn pienellä sivukujalla piilottelevan teatteriputiikin ovesta, palaten pian kasvoillaan harlekiinimeikki ja poissaoleva ilme: Niin, missä olimmekaan?

Hän kirjoittaa lauluja, ja tekee ne kuuluviksi. Sanat soljuvat maailmaan kuin tyhjästä, putoillen mielen kirjoittamille nuottiviivoille kuin palapelin palat, ja monet tuntuvat kutsuvan sitä neroudeksi., vaikka hän kertoo nauraen sen tulevan hänestä niin helposti, niin vaivatta, että se tuntuu melkein silmänkääntötempulta. Luonnonlapsen asenne, itsestäänselvyydessään jotenkin ylimielinen ja ärsyttävä. Lahjakkuus, joka on melkein kuin varastettu, otettu maailmalta ilman edes aikomusta koskaan maksaa kovalla työllä, koska kaiken pitäisi olla hauskaa ja jännittävää, ja elämän kuin tanssia salista toiseen musiikin taukoamatta soidessa.

Hän on näennäisesti miellyttävä ja ystävällinen, empaattinen ja välittävä. Keskellä kiireistä menoaan hän pysähtyy usein keskustelemaan metroaseman katoksessa majailevan, resuisen ja likaisen asunnottoman miehen kanssa, joka tuntee hänet nimeltä ja osaa jo odottaa tuomisia, joita naisemme kaivaa vaaleanpunaisesta repustaan. Voileipiä, vesipullo, pähkinäsuklaata, sekä uusi pielus pään alle, puhtaaseen tyynyliinaan kääritty. Hän halaa, sitten poistuu. Resuinen miekkonen katsoo hänen jälkeensä ihaillen. Ilmassa tuoksuu parfyymi.

Hän rapsuttaa vastaantulevia koiria ja hymyilee iloisesti pikkulapsille ja vanhuksille, mutta kotiinsa päästyään hän vetää oven kiinni, eikä päästä ketään sisään. Toisinaan hän ei poistu ovesta päiväkausiin, eikä kirjaudu sivulleen. Kuinka hän saattaa! Yhtäkkiä hän on poissa ja kaukainen. Kuvaruutuni tummuu. Ihan kuin hänen sisäinen maailmansa olisi meitä seuraajia kiinnostavampi ja tärkeämpi. Ruudullani, pysäytyskuvassa, hänen silmänsä vielä peilaavat taivaankappaleiden heijastamaa valoa. Haluan nähdä silmien taakse. Haluan purkaa osiin otsaluun alla piilottelevat aivot, repiä ulos rinnasta sielun, jolla hän pitää minua otteessaan.

Juuri kun luulin analysoineeni hänet maailman metropolissa, linnunradan laidalla loistavaksi tähdeksi, hän kirjoittaakin viestin, jossa kertoo ostaneensa vanhan maatilan pohjoisesta. Hän on kuulemma pian muuttamassa, ja sanoo aikovansa istuttaa puutarhaan juureksia. Hän istuisi iltaa tulen loimussa pienessä tuvassaan, leipoisi sokerikakkuja ja opiskelisi kaakeliuunien muurausta Youtubesta. Totta tosiaan, kaiken tuon hän on tehnyt. En uskonut hänen viihtyvän siellä, ajattelin, ettei hän pärjäisi, ja että ensimmäiset pakkaset ja lakeuksilla laukkaava jäinen tuuli pelottelisivat hänet pian pois kylästä, jonka säkkipimeässä yössä näkyy vain harvassa kaukainen, himmeä valo, merkkinä asutuksesta.

Olinpa väärässä.

Hän on ottanut harrastuksekseen maastojuoksun, jossa onnistuu, niin kuin kaikessa muussakin mihin keksii alkaa, ja hän on onnistunut karistamaan vyötäisiltään viileän ja tapahtumaköyhän kevään mukanaan tuomat ylimääräiset kilot, sekä kintereiltään suurkaupungin saasteet ja pölyt.

Maaseudun rauhan hän kokee vaikuttaneen positiivisesti luovuuteensa. Tylsyydestä siellä takamaiden perähelvetissä ei kuulemma ole tietoakaan. Tunnen olevani alati kiihdyttävässä karusellissa, huimaukseni muuttuessa jo oksettavaksi väänteeksi vatsassa, kun luen selostusta lukuisista projekteista, joista hänen päivänsä täyttyvät.

"Miten sinulla menee?", hän kysyy viestissään, ja vastausta mielessäni muotoillessani ajattelen, etten keksi oikein mitään sanottavaa. Minulle kun kuuluu aina samaa. Asuntolainaa, vuorotyötä ja ruoan kantamista lähikaupasta vuokrakaksiokotiini. Niin, ja selkä kiukuttelee. Odotan kutsua neurokirurgille. "Ihan hyvää", huomaan kuitenkin vastaavani, automaattisesti.

"Meidän pitäisi käydä pian kahvilla", hän sanoo, ja tiedän jo, että sanat ovat vain sanoja. Seuraavalla kerralla kun kuulen hänestä, hän voi olla jo kiireinen menestyskirjailija tai erikoisliikeketjun johtaja, tai vaikka leijonankesyttäjä sirkuksessa, kukapa tietää. Ainoa asia, joka hänessä on arvattavaa, on arvaamattomuus. Ja se, että hän menestyy, mitä ikinä päättääkin tehdä. "Mennään vaan", sanon, ja suljen nettiselaimen, ennen kuin hän ehtii vastata yksityisviestiin.

Kahvi on jäähtynyt tietokoneen vieressä. Kaupasta pitää muistaa ostaa taas maitoa.