Hyppyjä Suomen lähihistoriaan (ja takaisin)

Historia. Mikä pölyinen sana. Ruskeaksi kellastunutta haurasta paperia täynnä vuosilukuja ja vieraita nimiä. Peruskouluvuosina nukuin läpi historian tunnit, jos en sitten viettänyt niitä piirustellen jotain oppikirjan sivujen tyhjään tilaan. Joka tapauksessa ajatukset karkasivat väkisin aina jonnekin muualle, ja kun tuli pelätty päivä, istuin tyhjän koepaperin edessä nieleskellen sylkeä, enkä voinut muistaa yhtäkään vuosilukua. Pähkinäsaaren rauha? Mitä, en ole koskaan kuullutkaan, kai se oli joskus sellaisena aikana, jota en osaa edes kuvitella oikeasti tapahtuneeksi.

Historia ei siis tosiaan kuulunut mieliaineisiini, mutta kuuntelin aina mielelläni mummojeni tarinoita menneistä ajoista. Pula- ajan paperikengät, öiset juoksut pommisuojaan, muinaiset jumppatunnit Voikkaan tehtaan koulussa, seinälaastin raplaaminen irti nurkassa, jonne opettaja oli komentanut jonkun toisen kolttosen vuoksi. Kaikki tuo on elävästi mielessä.

En edes muista mistä viimeaikainen pakkomielteeni kansalaissodan vuosiin ja Suomen teollisuuden ja työväenliikkeen syntymiseen oikeastaan alkoi. Tai ehkä se sai alkunsa jo ensimmäisellä vierailullani Tampereella sijaitsevaan Amurin Työläiskorttelimuseoon, ja vahvistui jatkuvasti lukiessani viime vuosisadan alkuvuosikymmenille sijoittuvia tarinoita, kuten Anneli Kannon Veriruusut, Lahtarit ja Punaorvot, jotka saivat minut lähes kokemaan tuon kaiken itse. Kanto kirjoittaa elävästi ja kuvat sen ajan elämästä vilisevät silmissä, ajan hengen laskeutuessa lukijan päälle. Kannon teosten lisäksi ahmin hieman myöhempiin vuosiin ja toisten sotien maisemiin kuljettavia teoksia mukaan lukien Sirpa Kähkösen Kuopio- sarjan ja Anne Vuori- Kemilän Maahan Viilletty Raja- romaanin.

Näiden lisäksi olen tietenkin kantanut kotiin runsaasti tietokirjallisuutta, ja sisäistäessäni kansalaissodan kammottavia, kansan kahtia jakaneita tapahtumia, en voi olla yhdistämättä niitä siihen, mitä Suomessa tapahtuu tällä hetkellä.

En ole tarpeeksi viisas tai perehtynyt ruotimaan syitä käänteisiin maamme viime vuosien politiikassa tai ilmapiirissä, joka kansan keskuudessa vallitsee. Faktaa on kuitenkin se, että Suomessa, kuin myös muualla Euroopassa ollaan siirrytty jatkuvasti vahvemmin laitaoikeistopohjaiseen hallintoon, joka talloo maahan ennestäänkin heikot ja sorretut ja kurjistaa pieni- ja keskituloisenkin kansalaisen elämää. Vain rikkaat juhlivat. "Kaikki osallistuvat talkoisiin", väittää pokka naamalla saksiaan heilutteleva Riikka Purra, ja voihan näin ollakin. Varakkaampien lompakkoon tehdyt takavarikot vain ovat niin pieniä, etteivät heidän tulotasollaan tunnu missään. Köyhään sen sijaan sattuu pienikin.

Tähän asti kansa on kestänyt kurimusta enimmäkseen vain hiljaa nuristen, ja ammattiliitot murjottaneet kuin loukatut lapset joutuessaan luovuttamaan. Kun ei lakkoilukaan enää auta hellittämään riistäjän karua asennetta. Lahtari on taas täällä!

Mutta voisiko Suomessa vielä syttyä sisällissota? Kukaan täysissä järjissään oleva ei toivo lisää sotia tähän maailmaan joka jo valmiiksi tärähtelee Ukrainan ja Venäjän droneiskujen  ja Israelin ja Gazan pommitusten keskellä, eikä varsinkaan omalle kotiovelleen. Siitä huolimatta jatkuvasti kasvavan epätoivon ja hallituksen kohtuuttoman julmien päätösten on pakko lopulta saada kansan vati täyttymään. Mitä sitten tapahtuu, ehkä sen vielä näemme. Ehkä jo lähivuosina.

Tämä on tosiaan vain yhden maallikon pohdiskelua, jota ei pidä ottaa kiihottamisena sotaan tai muuhunkaan väkivaltaan. Sen sijaan suosittelen lukemaan. Hyvä kirja vie ajatukset kauas tosielämän kaaoksesta.

ps.

Kädessäni kuvassa kiehtova elämänkerrallinen teos kauppaneuvos Rafael Haarlasta ja hänen kirjailijaveljestään Laurista. Kirjaston kirja oli luonani niin pitkään ja luopuminen siitä osoittautui niin vaikeaksi, että oli lopulta hankittava oma nide kotikirjahyllyyn.